Categories Casual Dating Kankaanpää

Hieronta levi jyväskylän hierontakoulu

hieronta levi jyväskylän hierontakoulu

Kaikki mitä tein, oli pettämistä. Hän ei antanut minun käydä kaupassakaan yksin, etten hairahtuisi toisen miehen matkaan. Minun piti poistaa facebook-tilini, minun piti soittaa hänelle joka päivä tiettyihin aikoihin, että hän saattoi olla varma, että en ole pettämässä häntä. Miehellä oli oikeus tehdä mitä häntä huvitti, minun piti alistua. Kerran hän kiilaili moottoritiellä muita autoja ja ajoi hurjaa ylinopeutta.

Minä itkin vieressä ja pyysin pysäyttämään auton. Siitä hän sai vainlisää tulta siipiensä alle ja innostui. Olin ihan paniikissa, hyvä että sain henkeä. Sitten hän keksi, että minun pitää mennä auton rattiin: Minä vapisin ja menin kuskinpaikalle. Toivoin että poliisit olisivat tulleet ja pysäyttäneet meidät, mutta kukaan ei ollut soittanut hätäkeskukseen.

Minä olisin saanut kerrottua poliiseille, mitä on tapahtunut. Annoin miehelle anteeksi tuon, koska hän katui ja itki, ettei tekisi enää niin. Se oli teatteria ja toistui monta kertaa. Välillä hän oli kiltti minulle: Mutta sitten oli niitä huonoja päiviä.

Sain kuulla kuinka paska ihminen olen. En osaa laittaa ruokaa yhtä hyvin kuin hänen äitinsä. Minun pitäisi ottaa itselleni silikonirinnat. Mennä laser-leikkaukseen, että saadaan rumat silmälasini pois. Minun olisi pitänyt olla lyhyempi.

Silmäni olivat liian pienet, kulmakarvat liian vaaleat, rinnat liian pienet ja takamus liian leveä. Olin ruma, uskoin sen itsekin. En syönyt, sillä en tahtonut lihoa, koska olin hänen mielestään liian lihava, vaikka oikeasti en ollut. En itse edes nähnyt omaa hätääni, vaikka tiesin että kaikki ei ollut hyvin.

Sitten tuli se päivä, kun mies kävi minuun käsiksi. En tiennyt mitä tehdä. Minua oli myös hauska piiskata vaatteilla, olin kuulemma ansainnut sen. Miehen silmissä paloi viha ja hän oli ihan raivoissaan. Hänen vanhempansa näkivät, mutta eivät tulleet väliin. Yksi päivä sain päälleni sellaisia pieniä teriä, joita käytetään, kun autonlaseja tummennetaan kalvoilla: Juoksin metsään karkuun ja olin siellä hetken. Sehän oli minun syyni.

Mies huusi ja riehui, minä pelkäsin. Hän rauhoittui, kun tavarat olivat löytyneet. Hän halasi minua ja oli pahoillaan. Hän ei ollut tarkottanut ja sanoi: Olin jälleen hänen otteessaan. Olisin halunnut pakata tavarani ja lähteä. Sitten eräänä päivänä minulle selvisi, että hän itselleen uutta naista treffipalstalta. Minulle tuli kauhea olo, ahdisti niin paljon sisältäpäin. Aloin itkeä, en voinut uskoa sitä todeksi. En voinut uskoa sitä, että mieskaverini, mies, jonka kanssa olin kihloissa, tekisi minulle jotain tällaista.

Se oli pisto sydämeeni. Laitoin viestin terveydenhoitajalle, että minua ahdistaa. Sain hänelle ajan seuraavalle päivälle. Itkin ja kerroin, mitä oli tapahtunut.

Terveydenhoitaja näki minun hätäni! Hän näki että olin aivan palasina ja tarvitsin apua. Sain uuden ajan seuraavalle viikolle ja terveydenhoitaja varasi minulle ajan myös Ensi- ja turvakotien liitto ry: Odotin terapeutin tapaamista ja jännitin. Entä jos terapeutti ei uskoisi minua?

Mutta hänkin kuunteli minua ja antoi neuvoja, kuinka toimia. Kirjoitin exälleni kirjatun kirjeen, kuinka hän sai hakea tavaransa vanhempieni kotipihalta tiettyyn kellonaikaan tiettynä päivänä. Omat tavarani olin jo hakenut. Kun en ollut vielä eronnut, toin niitä aluksi pikkuhiljaa pois ja loput tavarani vein sinä aamuna, kun karkasin. Mies lähti töihin ja minä otin tavarani ja lähdin, vaikka miehen äiti yritti olla oven tukkona. Näin painajaisia niistä ihmisistä.

Aluksi pelkäsin liikkua ulkona tosi paljon. Terapeutin tapaaminen oli viikkoni kohokohta. Itkin pois sen kaiken, mitä olin pari vuotta raahannut sisälläni. Vaikka minun ei ollut helppo puhua, ammattilaiset eivät painostaneet minua.

Kerroin sen, mitä pystyin. Se tuki, jota sain, oli mahtavaa. Olen kiitollinen kaikille niille ihmisille, jotka auttoivat minua ja potkivat eteenpäin. Nyt seurustelen unelmieni miehen kanssa. Hän ei satuta minua. Hän kuuntelee ja tukee kaikissa asioissa. Hänen vierellään on hyvä olla ja hän tekee minut onnelliseksi. Nykyinen mieheni tykkää minusta: Olen saanut itseluottamukseni takaisin ja oppinut taas nauramaan.

Alussa oli vaikea oppia luottamaan, etten ole pelkkä lelu toiselle ja siihen, että hän oikeasti pitää minusta. Alussa pelkäsin myös äkkinäisiä liikkeitä, mutta en enää. En ole enää häkkilintu!

Sininen häkki, triptyykki vanerille. Ilmapallo — Saijalonen ja TuaSofian video perustuu Mian tarinaan. Jotain särkyi sisälläni Muistan yhä suhteemme alun. Oli pääsiäinen ja olimme samassa matkalla kaveriporukan kanssa keväisessä Pietarissa. Kävelimme humaltuneina toisistamme ja halvasta alkoholista pölyisillä kaduilla, poltimme liikaa tupakkaa ja ihailimme siltojen valoja ja öistä, mustana kiiltävää Nevaa.

Kiertelimme nähtävyyksiä, söimme halvalla hienoissa ravintoloissa ja lopulta tuli se viimeinen aamu, kun heräsin aamulla hänen vierestään. Hän oli uskomattoman huomaavainen, avasi kaikki ovet ja antoi minun kulkea niistä ensin, sytytti savukkeeni ja hymyili tavalla, joka sai minut uskomaan, ettei hän koskaan voisi hymyillä niin kenellekään muulle.

Meillä oli samanlainen kummallisen kieroutunut huumorintaju ja muutenkin olimme molemmat yksinäisiä yön lapsia. Hän osteli minulle lahjoja ja lähetteli muutaman tunnin välein tekstiviestejä, joissa kertoi minun muuttaneen hänen koko elämänsä toiseksi. Joskus tunsin hienoista ahdistusta viestien takia, sillä meistä vanhempana ja elämää enemmän nähneenä tiesin, ettei kukaan voi pelastaa ihmistä tältä itseltään, ei hävittää murheita ja vastoinkäymisiä tästä maailmasta.

Mutta sitten ajattelin, että hän on vain erilainen kuin aiemmat kumppanini ja lisäksi nuori ja impulsiivisen ihastunut. Eräänä päivänä lähtiessäni töistä, hän odotti ulkoportin vieressä.

Silloin muistan ensimmäisen kerran tunteneeni todellisen, epämiellyttävän kouraisun sisälläni. En ollut kertonut kuin mitä teen työkseni ja kaupunginosan, jossa työskentelen. Ensimmäiset pari kuukautta sujuivat pilvissä kelluen.

Kesän kynnyksellä, kun aloimme olla julkisesti yhdessä pariskuntana, hänen suhtautumisensa minuun yhtäkkiä muuttui. Kohteliaisuus lakkasi kuin seinään, sain avata ovet itse ja kaupungilla ollessamme hän käveli aina vähintään 50 metriä edelläni ja sain juosta perässä.

Jos joskus hukkasin hänet, hän moitti minua hitaaksi ja tyhmäksi. Yrittäessäni puolustautua hän ei edes vaivautunut vastaamaan, vaan hiljensi minut halveksivalla katseella ja puhumattomuudella. Luulen, että silloin jotain särkyi sisälläni ensimmäisen kerran. Sanavalmiista, keskustelutaitoisesta ja huumorintajuisesta miehestä tuli sulkeutunut, ärtyisä ja epäkohtelias turrikka.

Hänen hyväntuoksuinen, tyylikäs olemuksensa vaihtui kerran viikossa suihkussa käyvään rikkinäisiin ja likaisiin vaatteisiin pukeutuvaan tursakkeeseen. Elokuvissa käynnit, kaveriporukan illanvietot, kävelyretket ja kahvilakäynnit vaihtuivat sohvalla lojumiseen, tietokonepeleihin ja puhumattomuuteen. Yritin ymmärtää äkillistä muutosta, ajattelin hänen olevan ehkä stressaantunut tai masentunut.

Asiasta puhuminen nosti kuitenkin myrskyn: Näiden keskustelujen aikana hän vuoroin itki ja syyllisti, vuoroin uhkaili ja raivosi. Minä olin hämmentynyt ja onneton ja tunsin itseni syypääksi kaikkeen. Aloin tuntea olevani huono ja mietin, että minun pitää yrittää parantaa tapani. Ensimmäinen lyönti tuli eräänä yönä. Olin väsynyt, koska aivan alun jälkeen minä olin ainoa, joka otti vastuuta suhteessamme mistään.

Minä huolehdin, että meillä oli ruokaa, että roskat vietiin ulos, tiskit tiskattiin ja hänen kissansa sai ruokaa. Olin ottanut asian puheeksi ystävällisessä hengessä, mutta heti avattuani suuni tajusin sen olleen virhe. Hän alkoi syyllistää minua siitä, että haukuin häntä, pidin häntä huonona.

En tajunnut, miten kauhealta tällainen sai hänen olonsa tuntumaan, tätäkö todella halusin? Halusin vain satuttaa häntä, olin hirveä ja ilkeä ihminen. Jälleen hän huusi ja syytteli, uhkaili ja kiristi vuoronperään. Lopulta hän tuli suoraan eteeni muutaman sentin päähän kasvoistani huutamaan. Silloin aloin pelätä, korotin ääntäni ja käskin häntä astumaan kauemmas. Hän huitaisi minua kämmenellä kasvoihin ja kun tönäisin hänet kauemmas, hän tarttui ranteisiini ja alkoi vääntää käsiäni.

Purskahdin itkuun ja pyysin häntä lopettamaan, mutta hän vain väänsi lisää. Vähän ajan päästä hän lopetti, heitti minut sängylle ja harppoi huoneen poikki eteiseen ja paiskasi oven kiinni.

Jäljet näkyivät ranteissani monta viikkoa. Juhannusta lähdimme viettämään perheemme mökille. Vaikka oli lämmin kesäsää, minulla oli pitkähihainen paita, etteivät vanhempani ja siskoni näkisi mustelmia. Saunan jälkeen istuimme kahdestaan laiturilla pyyhkeet päällä katsomassa auringonlaskua. Käteni oli hänen reidellään ja hän tarttui siihen ja huomasi verestävän mustelman ja kynnen puolikuun muotoiset ruvet ranteessani.

Hän veti käteni huulilleen, vapiseva pieni linnunpoikanen suuren, vahvan kouran sisällä ja suuteli sitä. Anteeksipyyntöä en kuitenkaan kuullut. En silloin, enkä kahden seuraavan vuoden aikana, jonka vietimme on-off-suhteessa. Joskus hän kävi minuun fyysisesti käsiksi, mutta pahinta oli henkinen alentaminen ja halveksunta.

En ole vieläkään toipunut siitä kokonaan. Lopulta suhteemme salaisuus tuli julki myös perheelleni, kun lopulta sain tarpeekseni erään yöllisen riidan aikana ja soitin sisarelleni, että hän tulisi hakemaan minut autollaan. Puolessa tunnissa olin pakannut vähät tavarani ja matkalla lapsuudenkotiini. Itkin koko kahden vuoden edestä. Nykyisin olen uudessa suhteessa ja olen kertonut uudelle miehelleni menneistä kokemuksistani.

Hän onneksi ymmärtää sen, samoin kuin sen, että joskus reagoin tavalla, jonka takana on kokemani väkivallan aiheuttama pelko. Olen onnellinen, minulla on turvaa, ymmärrystä, rakkautta ja iloa elämässäni. Siitä huolimatta jos voisin palata ajassa taaksepäin, tekisin jotain toisin. Priska Falin, Kyynelten kertomaa, lasiveistos Jäälautta Kun mä kävelen joenrantaan, annan koiran mennä vähän matkaa edellä. Se on niin kiltti ja pelokas, että palaa jalkoihini, jos polulle rupistelee orava.

Senkin mies on pilannut. Joki kajastelee huurtuneen heinän välissä, jota mä taitan varoen kumisaappaissani. Pelkään, että jalka lipeää, että nilkka nuljahtaa, että hän saa sanottavaa, jauhettavaa suuhunsa niin kuin nykyisin mistä tahansa. Kuinka mun ei pitäisi mennä yksin mihinkään. Kuinka mun ei pitäisi mennä mihinkään. Tämä on mun paikkani. Vanhasta kivimuurista lohjennut pala, joka työntyy jokeen. Laskeudun mäen, kierrän metalliportin ja lasken jalat reunalta niin, että ne hipovat vettä.

Koira havisuttaa heiniä kuonollaan. Se ei pääse portista ohi, mutta ei uskalla vinkua. Tässä minä saan olla yksin, enkä missään muualla. En koskaan ole ajatellut lopettaa kaikkea. Pudottautua tästä alas, kylmiin vesiin. Ehkä olen aina ollut liiaksi kiinni elämässä, jalat kumisaappaiden lotkuvissa varsissa, jotka suihkautan heti kotiin päästyäni mudasta ja sorasta. Jonkun se on tehtävä. Mä olen aina se joku. Se oli pieni mytty vain, kun haimme sen kasvattajalta. Pitelin sitä sylissäni autossa ja katselin sen kylkeä, jonka läpi näin sydämen sykytyksen.

Päätin, että sen ei tarvitse koskaan kärsiä. Ja petin sen heti, kun se alkoi uikuttaa, eikä mies kestänyt äänisaastetta. Koiran värisevä kylki on ollut kyynelteni tyyny, se on kulkenut mukanani, kun on tarvinnut kadota hetkeksi, se on nuuskinut tuota porttia ja katsonut, kuinka nielen kyyneliä, kunnes ne loppuvat. Nyt mä osaan enää kulkea tänne, katsoa jokea, johon aurinko laskee ja päästää valloilleen pimeän.

Ehkä suojelin myös miestäni. Mietin, kuinka se pärjäisi, jos joku ei pehmentäisi sen jälkiä. Jos joku ei olisi nyökkäämässä, kun se puhuu. Jos joku ei olisi huolehtimassa kodista, muiden ihmisten ajatuksista.

Jos se olisi yksin tässä maailmassa. Näen jäämöhkäleen, joka matkaa hitaasti mua kohti. Se lipuu kohti kosken kiviä, eikä voi välttää kohtaloaan.

Koski tulee runtelemaan sen. Sen muoto on jo matkan runtelema, joki on syövyttänyt siitä paloja. Mä olen se jäälautta. Olen antanut kylmän veden purra minut siniseksi ja mustaksi, kohmeisten käsien kopeloida, repiä irti sellaisia tunteita, joita ei pitäisi irrottaa ihmisestä.

Kun jääkalikka osuu kosken kiviin ja räpisee paloiksi, mä tunnen sen nahoissani. En ole ollut mä enää pitkään aikaan. Olen tottunut siihen, että kun mä menen kotiin, siirrän kenkiä monta kertaa, hitusen oikealla, väkäsen vasemmalle, että ne on nätisti. Palaan keittiöön kääntämään pullojen etiketit katsojaan päin, sillä kädellä, joka toimii paremmin. Laitan musiikin pois, kun vaan kuulen alaoven klangin. Mun sydän napauttaa hengen pois, kun viime hetkellä huomaan, että unohdin sormikkaat sohvalle.

Istun niiden päälle ja odotan niin että pääkopassa pauhaa. Tänään miehellä oli toisenlainen ote ovenkahvasta. Viha oli toisaalla, kun hän tuli.

Tunsin itseni tyhmäksi, takapuoli hikosi villahanskoista. Varjot alkoivat jo pidentyä. Mietin, mistä se tänään hermostuu. Mietin jo valmiiksi lenkkiä, pakoa, koiraa, joka pakeni saman tien makuuhuoneeseen. Niin kuin Aino mä menen vihdoin pakoon Väinämöistä, sen loitsuvoimia, sen sanoja, jotka sitovat paikoilleen ja pakottavat katsomaan sen kullan kimaltaviin silmiin.

Mutta mä en hukuttaudu, en anna sille sitä tyydytystä, että katoaisin kokonaan. Mä kahlaan yli kosken. Vesi loimii sisään kumisaappaisiin, kylmää jalat, nousee reisille, täyttää mut kokonaan.

Vastarannalla mä seison, en anna itseni jäädä siihen nyykölleen. Katson vastarannalle, joka hetki sitten oli se ainoa, jonka tunsin. Täältä pakopaikkani näyttää pieneltä ja hylätyltä, vankilalta, jonka rautaportti rajaa maailmasta. Kuulen, kuinka koira vinkuu vasten porttia, ja hetken haluan enemmän kuin mitään palata. Mutta tiedän, että paluuta ei ole, että joki nielaisee mut, jos vielä koettelen sen hampaita.

Niin mä kävelen auringonlaskuun, enkä näe, mihin olen menossa. Kahdeksan vuoden yksinäisyys Meeri Koutaniemi, Eeva, pigmenttivedos, 47 cm x 70 cm Jätin aviomieheni kahdeksan yhteisen vuoden jälkeen henkisen väkivallan vuoksi.

Minua hävettää koko avioliitto ja tästä on siksi niin vaikea puhua. Katsoin kaikkea niin kauan. Väkivalta alkoi pienestä, mutta kasvoi vähitellen. Kerran pitäessäni poikaamme sylissä, mies tuli kohti uhkaavan näköisenä. Vaistomaisesti vedin pojan kiinni minuun ja peitin hänen päänsä. Mies pysähtyi eteeni, katsoi minua, pelkäsin mitä tapahtuu, mutta yritin olla näyttämättä pelkoani. Pelkäsin niin, että vapisin sisältä ja yritin olla millään tavalla reagoimatta, etten provosoisi.

Kun esikoispoikamme menehtyi vauvana vaikeaan sairauteen, tilanne paheni entisestään. Alussa olin pullukka ja hän halusi minusta laihemman. Laihduin, mutta mikään ei riittänyt. Toisen raskauteni aikana piilotin suklaata ja söin muutenkin salaa. En kuitenkaan tarpeeksi, sillä toinenkin poikamme syntyi vakavasti sairaana ja menetimme myös hänet.

Hän rajoitti myös sosiaalisia suhteitani. Vierailut ja sukulaiskäynnit olivat vaikeita ja saivat välillä painajaismaisia piirteitä. Nimittely oli tavallista, myös muiden kuullen. Hän saattoi haukkua minut, jos takkini kaulus oli hänen mielestään väärällä tavalla.

Olin kuulemma kuin venäläinen maatuska. Jo pelkkä hein sanominen saattoi raivostuttaa. Lopulta lopetin sanomasta mitään. Laitoin vain ruuan valmiiksi ja olin hiljaa. Kuvittelin, että ylläni on teflonia, jolloin sanat valuvat vain pois eivätkä vaikuta.

Mies kuitenkin löysi sen piilostaan ja luki sen. Pahinta oli, että hän teki sinne merkintöjä: Minusta tämä oli erityisen alhaista, koska olin sairas ja kykyni puolustaa itseäni oli alentunut, enkä olisi fyysisesti pärjännyt muutenkaan.

Sittemmin olen käynyt vastaisen varalle itsepuolustuskurssin, vaikka en uskokaan voiman käyttöön. Fyysisen väkivallan uhka oli koko ajan läsnä, vaikkei hän sitä ihan loppuun asti vienytkään. Sosiaali- ja terveysalan ammattilaisilta en ikävä kyllä saanut koskaan kipeästi tarvitsemaani apua. He olivat lähes aina miehen puolella ja osoittivat minussa olevan vikaa.

Henkinen väkivalta on siitä vaikea asia, että se vahingoittaa usein enemmän kuin fyysinen väkivalta, mutta sitä on vaikeampi näyttää muille, kuin mustelmia tai murtumia. Meeri Koutaniemi, Päiväkirja, pigementtivedos, 40 cm x 60 cm Kultahippujen varassa Minä elin 20 vuotta alisteisessa suhteessa.

Fyysinen väkivalta oli ajoittaista, henkinen jatkuvaa. Fyysinen väkivalta oli pahimmillaan ollessamme nuoria, alle vuotiaita. Väkivaltaa esiintyi raivokohtauksien yhteydessä, jotka liittyivät yleensä rajuun alkoholin käyttöön.

Minua on lyöty, nöyryytetty muiden ihmisten edessä, minua on heitelty erilaisilla esineillä. Iso osa väkivallasta oli pelottelua: Aggressiiviset puheet olivat päivittäisiä, opin olemaan varpaillani ja hillitsemään omaa käytöstäni sekä kotieläinten käyttäytymistä, että uhkailut eivät muuttuisi todeksi. Pelkäsin vierailuja, illanviettoja ja kaikkea kodin ulkopuolella tapahtuvaa, sillä en ikinä voinut olla varma mihin tilanteet johtaisivat.

Mieheni oli väkivaltainen myös kodin ulkopuolella, tappeluita, sanaharkkaa, uhkailuja suvun ja kavereiden kesken. Hän ylenkatsoi suurinta osaa ihmisistä. Toisaalta hän oli sosiaalinen, hurmaava ja keskustelukykyinen. Hämäävintä olikin, että hän saattoi illan aikana muuttua ihanasta miehestä, hymyilevästä ja hurmaavasta, täysin vastakohdaksi, kireäksi, uhkailevaksi ja aggressiiviseksi.

Ajan myötä fyysinen väkivalta muuttui lyömisestä tönimiseksi ja uhkailuksi ja kohdistui usein kotieläimiimme. Näiden yksipuolisten riitojen jälkeen alkoi jopa päiviä kestänyt mököttäminen, jossa minä koin olevani syyllinen osapuoli ja olin aina se, joka teki sovintoa tavalla tai toisella. Miten minä sitten muutuin suhteen aikana? Vetäydyin sosiaalisista tilanteista, muutuin kotona hiljaiseksi hissukaksi ja häpesin sekä itseäni että miestäni. En uskaltanut ilmaista tunteitani ja hiljalleen lopetin myös positiivisten tunteiden ilmaisun.

En kokenut saavani suhteesta arvostusta, kunnioitusta ja aitoa välittämistä. Tiedän että mieheni rakasti minua, hänellä ei vain ollut välineitä käsitellä tunteitaan oikein. Ahdistuin, lopetin suhteeseen panostamisen ja mieheni haki lohtua muualta. Nyt, kuukausi eron jälkeen, koen olevani mitätöity, koen olevani syyllinen moneen tapahtumaan ja koen hirvittävää tarvetta korjata välimme kuntoon.

Järjellä ymmärrän että syy ei ollut minussa ja minun olisi pitänyt lähteä jo aikaa sitten, tunteet sanovat vieläkin toista.

Nyt tiedostan, että hän jo ensimmäisellä lyönnillä sai minut valtaansa, pelkäsin siitä asti seuraavaa lyöntiä ja raivokohtauksia. En uskaltanut elää täysillä, elin hänen valtansa alla.

Häpesin itseäni ja tilannetta, toivoin aina parempaa. Joskus oli parempia aikoja. Aikoja, jolloin hän ei ollut pahantuulinen.

Ne olivat ohimeneviä, mutta herättivät minussa toivoa. Pienet rakkaudenosoitukset koin voimakkaasti, ne auttoivat minua huonojen aikojen yli. Minun olisi pitänyt kuitenkin ymmärtää, että ne eivät riitä. Tasavertaisessa parisuhteessa ei voi elää toisen heittämien kultahippujen varassa, jos muu aika on pelkoa ja ahdistusta. Niin minä kuitenkin tein 20 vuotta. Nyt olen yksin, yksinäinen, mutta saan olla turvassa ja elää omien arvojeni mukaisesti. Kirsi-Marja Moberg, Tunnit, sekatekniikka, 30 cm x 30 cm Kumma nainen Tutustuin entiseen puolisooni hyvin nuorena ja menimme naimisiin parikymppisinä.

Silloin, melkein lapsena, kun aloimme tykkäilemään toisistamme, olin kiltti ja arka. Luulen, että mies ei koskaan antanut minulle anteeksi sitä, että kasvoin aikuiseksi. Alussa väkivalta oli aika hienovaraista. Hän teki raskasta työtä ja kaiken vapaa-ajan hän käytti itseensä. Hän oli kuitenkin hyvä isä lapsille ja meillä oli kaunis koti mukavalla alueella.

Mutta vuosien saatossa tilanne paheni. Meni pitkä aika, ennen kuin kerroin väkivallasta kenellekään. Häpesin ja pidin itseäni syyllisenä siihen. Hänen mielestään olin kylmä, itsekäs ja urasuuntautunut.

Kun aloin tienaamaan paremmin kuin mieheni, hän pieksi minut tosi pahasti. Mies kuitenkin hyötyi minun tienaamistani rahoista, sillä ne käytettiin koko perheen hyväksi. Oman palkkansa hän käytti itse miten lystäsi. Kun pahoinpitelyt muuttuivat vaarallisemmiksi, en voinut enää salata niitä. Kerran haimme lasten kanssa turvaa ystäväni luota. Hän sanoi, että ei olisi ikinä uskonut, ellei olisi omin silmin nähnyt, kuinka mies kerran läimäytti minua kesken illanvieton.

Minä kun olen niin vahva ja mies niin mukava. Olin vuosia joutunut käymään lääkärissä mieheni aiheuttamien vammojen takia. Yksi kerta oli kuitenkin erilainen. Nuori lääkäri, jota en ollut aikaisemmin tavannut, katsoi minua silmiin ja sanoi, että jos haluan nostaa syytteen, hän tulee todistamaan oikeuteen puolestani.

En koskaan nostanut syytteitä, mutta tuon tapauksen jälkeen aloin järjestää eroa. Sain onneksi tukea ja apua joiltain läheisiltäni. Toiset taas ihmettelivät, että miksi otin eron niin hyvästä miehestä, vaikka väkivallasta tiesivätkin.

Lähteminen on vaikeaa, mutta se on tärkeää. Toivon että edes yksi ihminen saisi tarinastani voimaa päätöksen tekemiseen. My Experience Something is not right. It was the day before my wedding.

Sun was shining high up on the clear blue sky like it does in Africa, more specifically Zambia. A few days earlier my future husband had started to act strange. Suddenly he was short-tempered and snapping over nothing. I confided to a good friend. He will change when he realizes what a good woman you are, and how much you love him.

In my mind a honeymoon is a time when a couple celebrates their unity. For our honeymoon we travelled to another city and I looked forward to a peaceful and relaxing three weeks. I even expected some romantic moments. Quite soon it turned out those were just my fantasies. Right at the beginning of our trip my husband started asking me for domestic favours. At the same time he would go out and drink with his friends. He would come back early in the morning, demanding for food.

I was disappointed and annoyed. Little did I know this was just the onset of a ferocious marriage. We returned home to start our life together as a married couple. My husband went back to work, staying late almost all evenings. His mobile phone would be out of coverage area and he came home in the early hours of the morning very drunk and demanding for food.

My gut feeling kept asking me:. Eventually I got tired of watching his behaviour and decided to confront him about it. He got very upset. He threw all my clothes out of the bedroom. Afterwards I have realized that this time marked the onset of emotional violence in our marriage. He threw my clothes out repeatedly.

He told me to get out of his life. My mother told me with sadness in her eyes that according to the traditions I was no longer in their custody. Not feeling comfortable with that, I decided to go back home.

It was a mistake. My husband hit me. The hit broke my lip and left me injured and alone in the middle of the night with nowhere to go. The next morning he left for work like nothing had happened.

From work he called me apologizing and saying it would never happen again. My sister was staying over at our home and we had gone to bed. My husband came home late at night, very drunk, very upset. He started breaking plates.

He removed all my clothes from the bedroom closets and threw them all on the floor. When I asked him what was he doing, he rushed towards me and started hitting me. The noises woke up my sister from the next room and she came to my rescue. We quickly ran to another room and locked the door. In the morning, I found all my clothes outside of the house, sprinkled colours all over the yard. My husband was leaving for work and he told me to get out of the house before he gets back.

I started gathering my clothes from the yard. I kept thinking about what to do next, but my mind felt paralysed. How had I ended up in this situation? My husband returned already after a couple of hours. I then decided to seek help from his relatives, like my mother had suggested. He was understanding, but escorted me back home. He had a serious talk with my husband. After that, he swore this would not happen again. He had just had a rough time at work and was getting a lot of pressure from his boss.

He was full of grief and still facing a lot of pressure from work. His violent behaviour continued, but I kept justifying it in my mind with the things that had happened to him.

Few months down the line, my husband received an invitation to write entrance examination for a Finnish university. I felt that after all the troubles he needed a fresh start in a new environment. I encouraged him to take the exams and eventually he was accepted to study in Finland. He moved to Finland and I stayed in Zambia, moving in with my parents. I told him that staying apart would also create a better time for us to reflect on our marriage and to figure out what we both wanted out of it.

We kept communicating mostly through emails. Eventually, he encouraged me to apply for a study place, stating that it would be the simplest way for me to join him. He promised that we would start a new life together in Finland and focus on better things.

I was also accepted to study and started to prepare my move. I left Zambia in to travel to Finland. My mother, sisters and nieces were left in tears. But I am worried about you, that maybe the life you had here with your husband will continue. The first three months living in Finland seemed mostly okay. Towards the end of the year, however, things took a turn for the worse. It was dark and cold all the time. I was on a new contraceptive and feeling very moody.

My energy levels were so low I wished I could have stayed in bed entire days. I explained my husband how horrible I was feeling and asked if we would shift to another form of contraceptives.

He refused this, telling me I was being very unappreciative. He told me he was trying to provide for me and if I chose to bring a baby into the world, I would have to take care of it myself. I was depressed and in no mood to go to student parties.

My husband insisted on it. He stated that I should stop nagging about everything. Then you can get your own place to live. My first summer in Finland I got a job as a construction cleaner. The job was very demanding and tiring, but I was determined to become independent financially. I worked in the same company with my husband and we mostly did the same kind of job.

At times we both remained to do extra time. This was one of the toughest summers that I had while living in Finland. I worked from Monday to Sunday and at times from 07 am to 03 am. When we got home from work, he would go straight to bed. He demanded me to prepare him some food to eat and some for later, to carry to work the following day. One day, exhausted from work, I asked him to help with the food. After all, we were both very tired. He got angry and locked our bedroom door.

I slept in the common room that we shared with two other students. My inner voice went on mute. The only thing I could think about was how to survive from one day to another.

The summer was over and we went back to school. My husband asked me to deposit half of my savings into his account, as he was the one who took care of bills. I did that thinking he would use the money accordingly.

Sadly, I was wrong. It was now time for him to party. He went out to party three days a week and spend the money. One evening I came across the receipts and I chatted with him expressing my concern about his spending. He got upset and locked me out of the apartment.

He started to monitor my account and how much money I was spending. I learned it was better to use cash to buy the things I needed and remove the tags before going home.

One winter I went to work further north. I spent three months working there, totally alone. My husband never called me. Whenever I called him and asked him to talk on Skype he said he was busy. When I complained about the communication breakdown, he told me I was being unreasonable.

When I returned home, he asked me to give half of my earnings to him to take care of bills. He kept bothering me about the money for so long that eventually I gave in, just to have a peace of mind.

We decided to complete our studies from Helsinki. When living in a big city, my husband became stricter and stricter with me. He came along every time I was meeting someone. One evening after work I decided to go for a drink with an acquaintance I knew from Zambia.

I called my husband assuring if it was okay. He said it was fine. When I came home, I had to pay the price for the nice evening I had had.

He hit me and took away my phone, my wallet and keys to our home. One day I got home around 8 pm. I tried a number of his friend, who picked up and told me they were on their way to Tallinn. I started calling the few friends I had and managed to get a place to sleep. We were thrown out of the apartment permanently because of unpaid rents. My husband decided to stay with his friend and once again I had to look for a place to sleep. Somehow there was still some hope in me that my husband would better his ways.

In August we both had vacation days and we decided to travel to Tallinn together. I hoped we could have a discussion about our relationship, maybe change things for the better.

I bought the tickets and he agreed to pay for the other expenses. He spent a lot of money buying alcohol for everyone who was nice to him at the cruise ship bar. In Tallinn we checked in the hotel. I wanted a rest after travelling. He left the room saying he wanted to check out the hotel atmosphere. After he had been gone for several hours, I started to worry. After all, we were both in a country very unfamiliar to us. Later he came back very drunk. I had to go for dinner alone.

Sitting at the table, eating alone I looked around. I saw couples eating together, laughing and smiling. Something in my mind shifted. I realized the discussion about us and our relationship would not happen on this trip. It would never happen. When we got home, I made up my mind that this was not the kind of relationship I had signed for.

I told my husband I wanted a divorce and he refused. I told him I need time to reflect on things. I started living my own life, even though we still shared an apartment.

Some time passed by. Little by little I started to feel better. I was free to do what I wanted and it felt amazing. I even met a nice Finnish man and started dating him. After a while we moved in together. When my husband realized he was really about to lose me, he came to see me.

He was on his knees asking me to get back with him, saying he would change. I insisted I was done and I just wanted a divorce. He started harassing me over the phone. It got so bad I had to get a new number. In November someone unfamiliar was waiting for me in the hallway of my new building where a lived with the Finnish man.

The stranger was a Zambian woman from the association of Zambians living in Finland. She told me she wanted to talk to me and started begging me to go back to my husband. I told her that whatever was going on in my life was none of her business and I refused to have a word with her. She decided to call my husband. I heard her talk and curse me. Later, my Finnish boyfriend came home and told me a strange woman claiming to be the president of the Zambian association had called him and threatened him to stop seeing me.

Later we saw an envelope by the door, a letter was directed to him. It was from the same woman, claiming that I was with my boyfriend only to try to get a residence permit to Finland. She also claimed that my boyfriend could be sued because of his interaction with me. At that very moment, I called the woman and told her that I would not take her intimidation and I asked her to stay out of my business.

I was taking a shower and my phone rang repeatedly. I checked my phone only to find it was my husband. I called back wondering why he was calling me so early. He answered that he was just checking on me and wanted to know if I would be attending the party. He told me he was in the city where we used to study and that he was meeting some friends there. I felt a wave of relief: I left with four African men and we all got on the same bus to Helsinki city. I then took a train home. The train ride seemed to take forever.

I just wanted to get home as fast as I could. I finally got to my destination and got off the train. I had metres to walk from the station to my home. When there were metres left, a man grabbed me. He had his arm across my shoulders and before I could say anything, I was stabbed on the throat with a knife.

When the knife took another hit at me, I knew my life was in danger. I saw two girls standing nearby. I quickly realized they were my only hope of survival. I was pushed to the ground. I saw the shoes of my attacker and realized it was my husband. He dragged me around, hit my head on a wall and tried to strangle me. I screamed whenever I had the chance, hoping someone would come to my rescue. He kept stabbing me with the knife.

The two girls gathered their courage and started to scream to my husband: When my husband realized somebody was watching, he ran away. I screamed to the girls to help me. They asked me to sit down and told me that help was on its way. In a few minutes the police came and a bit later an ambulance. I was suddenly surrounded by doctors and nurses.

They told me I was at the emergency ward of Meilahti hospital. I had been stabbed 27 times. When I got out of the hospital, I went to give a statement to the police. We went to court and my husband was convicted for attempted murder. He was sentenced to prison for six years.

My life has been changed forever by what happened. I am glad to be still alive. I suffer from post-traumatic stress disorder, but I am sure it will eventually pass.

I am thankful to all my friends for being there for me. I also feel gratitude towards the Finnish government and the Finnish system that abled me to get the help I needed during the trial. Above all my greatest gratitude goes to my teachers at my university. They have given me all the moral and emotional support to help me focus on my studies so that I eventually graduated. I filed for divorce in the District court. However, the divorce was granted. He re-appealed to the Court of Appeal, the court upheld the decision from the District court.

As such I have decided to forget about it for now and concentrate on mental healing. I am still married to the man that stabbed me 27 times, so a divorce case awaits me in the near future.

I have many dreams for the future. I plan to continue my studies with a Masters Degree. I hope to one day work in an organization promoting equality and rights of women. I hope to initiate a project in Zambia to support victims of gender-based violence, especially women and children. I have a strong passion for my field of profession, tourism, and to be more precise, especially Sustainable Tourism.

I want to promote the conservation of our Zambian nature resources and heritage. Believing that, I must be a very strong person by now. And that gut feeling that has followed me through my life? Näinkö repivä Näinkö repivä tie on meidän kuljettava löytääksemme oman itsemme? Skip to content Jyväskylän hierojakoulussa voit kouluttautua hierojaksi tai varata ajan hierontaan. Hierontaa, opiskelijahierontaa, urheiluhierontaa ja kalevalaista jäsenkorjausta Jyväskylän hierojakoulussa.

Jyväskylän Hierojakoulu on yksityinen hierojakoulu, joka sijaitsee Jyväskylän ydinkeskustassa. Koulu tarjoaa ammatillista hierojakoulutusta, täydentäviä kursseja tuki- ja liikuntaelinten hoitoon sekä edullista opiskelijahierontaa asiakkaille. Koulun filosofiana on opettaa opiskelijoille klassisen hieronnan lisäksi muita. Videos Urheiluhieronnan käytännön hierontaharjoittelua Ilveksessä. Kirjoitellaan ja katsellaan Sinkku mies jolla kaikki asiat kunnossa ettii pohjosen Naista.

Miksi miehet ajattelevat, että naisen vihaisuus on aina kuukautisten syytä? Teknavin tv-kauden päätösjaksossa ma klo MTV3. Jyväskylän hierojakoulussa voit kouluttautua hierojaksi tai varata ajan hierontaan. Lingam hieronta jyväskylän hierontakoulu - Hässleholm Flickor Levi öljyhieronta vaasa big prother tilaa ilmaista seksiä hierojalta turussa. Big shemale siwa tampere aukioloajat Shoppaile helposti netistä thinkinn.

Hieronta levi jyväskylän hierontakoulu

VIOLA ESCORT TREFFIT HELSINKI Nuorimmaiseni isällä on kytköksiä moottoripyöräjengeihin ja sain jatkuvasti uhkauksia. Olin vuotias, mies oli minua 6 vuotta vanhempi. Silloin muistan ensimmäisen kerran tunteneeni todellisen, epämiellyttävän kouraisun sisälläni. Luulin vielä turvakotiin saavuttuani, että meistä tulee perhe, mutta silmäni avautuivat siellä. Menetin elämänhaluni sairauteni myötä. Det är ditt liv det gäller! Hänen vanhempansa näkivät, mutta eivät tulleet väliin. Luulen, että silloin jotain särkyi sisälläni ensimmäisen kerran. Minä olin hämmentynyt ja onneton ja tunsin itseni syypääksi kaikkeen. Viha oli toisaalla, kun hän tuli.

Hieronta ei seksi ilmaiset suomalaiset seksivideot